Marraskuussa asuukin valo

Hetkinen sitten eteeni osui jostain arkistojen syövereistä Rikun Korhosen kolumni (HS 12.10.2011), jossa johonkin sieluni sopukoihin kolahti tämä lause: “Lokakuussa vuosi luovuttaa, ja ihmisen on luotava valonsa itse”. Lause on harvinaisen totta myös nyt marraskuussa, ja Korhosen lause saikin minut pohtimaan sitä, millä tavoin sitä valoa sitten oikein luodaan ja löydetään.

Elämme aikaa, jossa puhumme paljon oman itsensä tuntemisesta, tarpeiden ja toiveiden vaalimisesta ja toteuttamisesta. On valtavan totta, että olipa kyseessä harrastus, liikuntakuviot, työ, pienet tai suuret unelmat, ihmissuhteet tai mitä ikinä, on tärkeää löytää itsen äärelle, tunnistaa ja toteuttaa asioita oman sydämen lähtökohdista, siitä, mikä tuo itselle hyvää oloa ja lämpöä, onnellisuutta ja merkityksellisyyttä. Siitähän se oman näköinen hyvä elämä lähtee.

Samanaikaisesti pohdin, että välillä itseen päin käpertyminen saattaa saada meidät torppaamaan jotain sellaista, mikä on alati läsnä ympärillämme - toisemme. Siinä missä käännämme aistit ja tuntosarvet herkäksi sisäänpäin, väitän, olisi todella tärkeää meille pysyä edes kevyesti kallellaan myös ulospäin, kohti toisiamme. En tarkoita aktiivista yhdessä tekemistä, keskustelua, en välttämättä katsettakaan, vaan nimenomaan läsnäoloa ja hetkessä elämistä maailmassa, jossa annamme muiden myös muovata meitä.

Näkymätöntä voimaa toisissamme

Ryhmässä liikkuminen on herkullinen esimerkki toisten, usein näkymättömästä, voimasta. Tulemme tanssimaan, joogaamaan tai vaikkapa kahvakuulailemaan omista tarpeistamme, omien aikataulujen puitteissa, omia toiveita ja tavoitteita kohti kepeästi tai tiiviimmin kurkotellen. Salissa olemme yksilöitä yhdessä. Heilumme, hikoilemme ja haastamme, nautimme, kokeilemme ja uskallamme yksin, samalla yhdessä. Jälkimmäistä elementtiä vain harvoin tietoisesti ehkä tunnistamme, tai osaamme sitä sanoittaa. Kun kirjoitin väitöskirjaani artikkelia yksilön kehollisista kokemuksista ryhmäliikunnassa, hyvin harva mainitsi suoraan kanssaliikkujia merkittävä tekijänä omalle kokemukselleen “itseä varten täällä ollaan.. nauttimassa, oppimassa uutta, irtautumassa arjesta, kuntoilemassa..”, MUTTA: kun pääsin sukeltamaan haastatteluissa kuulemiini ja kirjaamiini tarinoihin, löysin muut vahvasti rivien välistä. 

Kuvattiin ensin abstraktisti taianomaista tunnelmaa, kuplaa jossa arki on lipunut äärimmäisen kauas, oppimisen ihanuutta.. Jatkokysymyksissä kaivauduttiin syvemmälle, ja yhtä äkkiä haastatteluja analysoidessa löysin sen: liikkujat olivatkin läsnä muovaamassa toistensa kokemuksia: olemassa omalla liikkeellään esimerkkinä vierustoverille, yhden isot ja energiset tanssiliikkeet tuovat virtaa toiselle, yhden tekeminen inspiroi ja ihastuttaa toista, eräs rohkaisee ja buustaa toista treenissä eteenpäin, joogatunnilla hellittävät kehot saavat toisenkin rentoutumaan.. Sanoja eikä katseita ei vaihdeta, keskitytään omaan, mutta samalla kietoudutaan toiseen - läsnäololla, energialla, liikkeellä. Kun tuumin omia kokemuksiani niin joogamatolla, voimatreenissä tai vaikkapa aivan muissa ympyröissä esimerkiksi ravintolassa tai lempparibändin keikalla, on helppo todeta: kokemus olisi aivan eri ilman niitä muutamia tai tuhansia tuntemattomia ympärillä. Ei tunneta, mutta tunnetaan kuitenkin. 

Ei tätä seikkaa usein kokemisen ja olemisen hetkessä mieti, mutta näin sen syvyyksiin pohtiessa totuus onkin kirkas: voidaan todeta, että me jokainen muovailemme toistemme kokemuksia ja muovaudumme toisten läsnäolosta, suurimmaksi osaksi tiedostamatta. Ja siinä piileekin ryhmässä liikkumisen ja olemisen taika sekä ainutlaatuisuus. On meidän jokaisen perustarpeita tulla kohdatuksi ja nähdyksi, ja tämä voikin tapahtua melko huomaamatta, keveästi itsekseen, kun annamme sen tapahtua.

Pimeyden valoisa kääntöpuoli

Valo ei siis nyt marraskuussa löydy vain itsestämme, vaan myös toisistamme. Edellytyksenä kuitenkin on, ettemme aivan liiaksi voi uppoutua omaamme, rakentaa suojamuureja ympärillemme, vaan meidän on uskallettava pysyä raollaan myös ympärillemme, jolloin toisten välitön voima pääsee kauniisti käsiksi meidän omaan maailmaamme. Tämä ei vaadi meiltä kummallisuuksia tai isoja ponnistuksia, vaan ennemminkin vain uskallusta olla omia läsnä omana itsenä - hengittää, olla, liikkua, tuntea ja aistia.. Olla avoimin sydämin, samanaikaisesti itsekseen ja yhdessä.

On kepeyttä, voimaa ja lohtuakin tuova ajatus, että tässä vuoden kohdassa jossa pimeys kaappaa meidät syleilyynsä emmekä vaan yksinkertaisesti voi nähdä kaikkea hyvää ja valoa ympärillämme - me voimme silti tuntea sen. Pimeys saa meidät helposti käpertymään sisäänpäin, mikä torppaa myös muiden valaisevan vaikutuksen! 

Ratkaisu jaksaa pimeää, jopa oppia nauttimaankin siitä voikin olla yllättävän yksinkertainen: kun seuraavan kerran astut tanssisalin tunnelmaan, joogamatollesi tai muuhun tilanteeseen, jossa ympärilläsi on muita, pysähdy hetkeksi: Itse olen hoksannut, että kirkasvalolamppuja ja D-vitamiinikuureja (tärkeitä toki nämäkin!) paremmin toimii oman suojauksen laskeminen, l ä s n ä ja a u k i oleminen. Kehossa ja sydämessä onkin yht’äkkiä valoa ja lämpöä.

Olen, siis antaudun

Meistä kukaan ei voi kesyttää pimeyttä, mutta antautua voimme. Antauduttaisiinko siis hetkille, läsnäololle, toisten energialle? Uskon, että kun hyväksymme pimeyden ja tämän vuodenajan oikut, alammekin tuntea ja ymmärtää valon ympärillämme. Ymmärtää, että valo asuu toisissamme.

Taisteleminen ja tuskailu ovat aika raskasta ja kuluttavaa hommaa, ja kun siitä luovutaan ja kohdataan marraskuu kukin omilla ehdoillamme, alkaakin tuntua melko erilaiselta. Haluan myös korostaa sitä tärkeintä: nyt ei puhuta isoista ponnistuksista, tai että yht’äkkiä pitäisi alkaa armottomasti sosialisoimaan ja pulputtamaan juttuja naapurille tai huomioimaan erityisesti ympärillä olevia tavalla tai toisella, vaan päin vastoin - ole vaan, ja anna taian tapahtua. Läsnäolo, vapautuminen ja liike pistävät näkymättömät voimat liikkeelle. Lupaan, että tunnet sen kyllä.

Valoa löytyy toisistamme, vaikka nököttäisimmekin hiljaa omilla matoillamme; valo värähtelee meistä toisiimme, kietoo meidät näkymättömästi yhteen. Valoa löytyy toki muualtakin; lämpimistä kaakaomukillisista, villasukista ja vaikkapa kausivaloista, joiden kauneushan perustuu juuri siihen kovaan faktaan, että on niin hiton pimeää. Siispä: ollaan aistit ja sydämet auki, tartutaan siihen, mikä juuri nyt tuo kepeyttä ja hyvää oloa - ja ehkäpä marraskuussa tuikkiikin kaunista valoa.

- Tiikku